Carl-Magnus Fogelholm on päivittänyt äitinsä isoisän tarinan ruotsinkielisessä alkuteoksessaan vuodelta 2019, jonka hän on nyt kääntänyt suomeksi. Konni Zilliacus oli tuottelias lehtikirjoittaja ja kirjailija, joka on myös itse kirjoittanut omat muistelmansa Från ofärdstid till och oroliga år I-II (1919–1920, uusi painos 1960). Tämä uusi kirja perustuu paitsi Konni Zilliacuksen omiin kirjoituksiin, myös muiden aikalaisten muistelmiin, poliittisiin teksteihin kansallisarkiston kokoelmissa ja suvussa säilyneeseen kirjeenvaihtoon. Se on arvokas lisä sinänsä paljon tutkittuun aikakauteen, joka tuo esiin uusimmissa historian narratiiveissa usein unohduksiin jääneitä tapahtumia ja henkilöitä.
Tämän kirjan narratiivi on sukulaisen näkökulma. Kohdetta kutsutaan kautta kirjan tuttavallisesti etunimeltä. Samoissa poliittisissa liikkeissä vaikuttaneita kirjan kohteen kanssa erimielisiä henkilöitä kuvataan kohteen vihollisiksi. Vasta aivan lopussa parilla sivulla viitataan erimielisyyksien syihin. Usein ne liittyivät hänen käytökseensä.
Konni Zilliacus oli ristiriitainen hahmo. Hän oli senaattorin poika, joka syntyi joulukuussa 1855. Kotona puhuttiin saksaa. Älykäs ja hemmoteltu poika valmistui ylioppilaaksi kuusitoistavuotiaana, jonka jälkeen varakkaat vanhemmat lähettivät hänet Sveitsiin parantamaan hänen ranskan taitojaan. Hän opiskeli lakia Aleksanterin yliopistossa Aleksanteri II:n aikana, joka oli Suomessa kansallisen heräämisen ja nopean kehityksen aikaa, joskin sitä leimasi myös kansakuntaa jakavan kielitaistelun alku. Valmistuttuaan hän työskenteli vuoden ajan kenraalikuvernöörin kansliassa, jona aikana hänen sanotaan käyneen toimistossaan vain kymmenen kertaa. Hän ei viihtynyt virkamiehenä.
Konni Zilliacus meni 22-vuotiaana naimisiin itseään yksitoista vuotta vanhemman ja jo seitsemän lapsen äidin Lovisa Ehrnroothin kanssa. He saivat vielä kolme lasta, joista yksi oli kirjoittajan äidin isoisä. Varakas pariskunta osti Tuusulasta Marieforsin kartanon. Zilliacus sijoitti kartanon kehittämiseen puolisonsa rahoja niin paljon, että lopulta pariskunnan koko omaisuus pantattiin. Zilliacus jätti perheen, velat ja maan vuonna 1889. Suvussa uskotaan, että Ehrnroothien suku pakotti hänet lähtemään.
Zilliacus matkusti Amerikkaan, jossa hän eli seikkailuntäyteistä elämää. Hän sai pestin työnjohtajana Costa Ricassa rautatietyömaalla, mutta jätti työmaan ja lähti junalla ja ratsain kiertämään Väli-Amerikkaa. Sen jälkeen hän kävi kirjeenvaihtajana kuvaamassa intiaanisotia ruotsalaiselle sanomalehdelle ja kirjailijana kuvaamassa suomalaisten siirtolaisten kohtaloita. Saatuaan kirjoitustöillä taloutensa kuntoon, hän kävi työnantajansa luona Tukholmassa ja tapasi paluumatkalla Amerikkaan itseään kahdeksantoista vuotta nuoremman saksalaisamerikkalaisen liikemiehen tyttären, jonka kanssa meni uusiin naimisiin. Varakas pariskunta matkusteli ympäri maailmaa päätyen Japaniin, jossa he saivat kaksi poikaa. Perhe muutti Suomeen ensimmäisen sortokauden alla vuonna 1898, kun Zilliacus oli 43-vuotias.
Kirja kattaa koko tämän vaiherikkaan osan Zilliacuksen elämästä 32 sivussa kirjan alussa. Ainakin tämä lukija olisi mielellään lukenut enemmän tästä vaiheesta, joka muovasi kohteen maailmankuvan ja olisi voinut selittää myöhempää aktivismia.
Pääosa kirjasta eli seuraavat 230 sivua kertoo tapahtumista ensimmäisellä sortokaudella 1899–1905. Näissä sivuissa olisi ollut tiivistämisen varaa. Monet asiat kerrotaan moneen kertaan niin, että tästä lukijasta tuntuu, että soudetaan ja huovataan aina, kun muistetaan mitä muuta voisi samasta asiasta vielä kertoa. Yritän seuraavassa kerrata tarinan lyhyesti.
Suomen venäläistäminen oli alkanut jo Aleksanteri III:n kaudella 1880-luvulla venäläisen nationalismin, panslavismin hengessä. Nikolai II kiihdytti prosessia Helmikuun manifestissa, jossa Suomen valtiopäivät jätettiin neuvoa-antavaan rooliin laeissa, jotka keisari tulkitsi yleisvaltakunnallisiksi. Tämä oli Suomen Ruotsin ajoilta perityn perustuslain ja autonomisen aseman vastaista. Suomalaiset eivät uskoneet, että keisari olisi tieten tahtoen päättänyt tällaista ja vastasivat Suurella adressilla, jonka alullepanijoita olivat Nya Pressen-lehden toimittajat Axel Lille, Arvid Neovius ja Konni Zilliacus. Suuren adressin allekirjoitti yli 500 000 suomalaista. Keisari ei ottanut adressia vastaan. Suomalaiset, Konni Zilliacus taas yhtenä alullepanijana, päättivät kerätä eurooppalaisen kulttuurieliitin nimet Kulttuuriadressiin, mutta keisari ei ottanut tätä kansainvälistä lähetystöäkään vastaan.
Sanomalehtiä lakkautettiin, myös Nya Pressen. Konni Zilliacus perusti Arvid Neoviuksen kanssa maan alla Fria Ord -lehden vuonna 1900. Vastaavaa suomenkielistä lehteä toimitti Eero Erkko. Lehtiä painettiin venäläisen bolshevikin Vladimir Leninin Iskran tavoin Tukholmassa. Fria Ordin levikki oli 2 500–3 000 kappaletta. Konni Zilliacus järjesti maanalaisten lehtien salakuljetuksen Suomeen ja Venäjälle Marsza-kuunarillaan.
Suomen kansallinen armeija lakkautettiin 1901. Suomalaiset mellakoivat. Suomalaisten vastarintaa organisoi salainen kagaali, johon kuului johtavia perustuslaillisia poliitikkoja sekä ruotsin- että suomenkielisten puolelta. Kagaalia johti maanpaosta käsin laillisuusmies Leo Mechelin, jonka kanssa toiminnan mies Konni Zilliacus ei tullut toimeen.
Laillista vastarintaa ajaneen kagaalin lisäksi syntyi aktivistien ryhmä, joka kannatti myös salamurhia aktiivisena vastarintana, kuten kirjassa lainattu Arvid Mörnen artikkeli Veckans nyheter-lehdessä ”Passiivinen vastarinta ja oikeutus itsepuolustukseen” syyskuussa 1903 kertoo. Erityisen paljon löytyi vapaehtoisia murhaamaan kenraalikuvernööri Bobrikovin. Ainakin yksi näistä sai Konni Zilliacukselta kyydin Marsza-kuunarilla. Kun Eugen Schauman lopulta onnistui murhaamaan Bobrikovin kesäkuussa 1904, Zilliacus kirjoitti siitä kiittävästi Fria Ord-lehdessä. Fennomaanien lehdet tuomitsivat kirjoituksen syyttäen murhasta Fria Ordin toimittajia.
Konni Zilliacus piti yllä yhteyksiä Venäjän sosialistisiin vallankumouksellisiin puolueisiin, joille salamurhat olivat normaalia toimintaa. Kagaalin enemmistö piti mieluummin yhteyttä lähempänä omaa arvomaailmaansa olevaan Venäjän liberaalipuolueeseen. Näin Zilliacus jäi kagaalin sisällä radikaaliin oppositioon.
Venäjän-Japanin sota syttyi helmikuussa 1904. Kagaali kehotti suomalaisia kutsuntalakkoon. Zilliacus oli asunut vuosia Japanissa ja näki sodassa mahdollisuuden yhteistoimintaan Tukholmassa Japanin sotilasattasea Akashi Motojiron kanssa. Myös Motojiro piti yhteyttä venäläisiin vallankumouksellisiin ja oli valmis rahoittamaan niitä. Syksyllä 1904 Venäjän oppositiokongressi Pariisissa aiheutti hajaannuksen kagaalin sisällä. Paikalla olivat sekä sosialistiset että ei-sosialistiset oppositiovoimat, mukaan lukien lukuisten Venäjän alistamien kansojen edustajat, yhteensä 19 osapuolta.
Zilliacus osallistui myös venäläisten sosialistivallankumouksellisten sisäisiin kokouksiin. Kokouksessa päätettiin pyrkiä vallankumoukseen seuraavana vuonna.
Mechelinin perustuslaillisten johtama kagaali ei hyväksynyt vallankumouspäätöstä eikä Suomi siis allekirjoittanut sitä, vaikka Konni Zilliacus oli johtanut kongressissa puhetta. Zilliacus erosi perustuslaillisista ja perusti uuden aktivistipuolueen, Finska aktiva motståndspartiet, joka omissa nimissään allekirjoitti kongressin päätöslauselman.
Aktivistipuolue perusti viralliseksi tiedotuskanavakseen Frihet-lehden. Lisäksi he julkaisivat viikottaista Framtid-lehteä, josta Frihetin lakkauttamisen jälkeen tuli puolueen äänitorvi ja Zilliacuksen kirjoitustoiminnan pääkanava.
Oppositiokongressin päätösten mukaisesti Venäjällä käynnistyivät veriset levottomuudet tammikuussa 1905. Suomalaiset aktivistit päättivät osallistua vallankumoukselliseen toimintaan murhaamalla suomalaisen valtion virkamiehen, prokuraattori Eliel Soisalo-Soinisen, joka oli ollut valitsemassa karkotettavia Bobrikovin murhan jälkeen. Murha herätti Suomessa yleistä paheksuntaa. Zilliacus puolusti murhaa lehtikirjoituksissaan, mikä edelleen huononsi hänen välejään perustuslaillisiin.
Venäjällä meni huonosti sodassa Japania vastaan. Port Arthur antautui. Japanilaiset painoivat lentolehtisiä, joilla suostuteltiin Venäjän alistamien kansakuntien sotilaita vaihtamaan puolta, mikä toteutuikin Mukdenissa Etelä Mantšuriassa, jossa puolalainen osasto antautui. Venäjän Itämeren laivasto tuhoutui Tsushiman meritaistelussa.
Zilliacus jatkoi yhteistoimintaa Motojiron ja venäläisten vallankumouksellisten kanssa Geneven oppositiokongressissa 1905. Japanilaiset olivat valmiit aseistamaan venäläiset kapinalliset ja Zilliacus oli valmis salakuljettamaan aseet heille Pietarin lähistölle. Zilliacus hankki japanilaisella rahoituksella aseet ja höyrylaiva S/S John Graftonin sekä kaksi pienempää avustajalaivaa. Venäjän vallankumouksellisten aseistaminen epäonnistui, koska heidän joukossaan oli ollut kaksoisagentti, joka sai aikaan sen, ettei kukaan ollut sovittuna aikana sovitussa paikassa vastaanottamassa aseita. Aseet pyrittiin sen jälkeen toimittamaan suomalaisille aktivisteille. Kirjassa kuvataan seikkaperäisesti Konni Zilliacuksen seikkailuja papiksi naamioituneena ja laivojen miehistön sekoilua juovuspäissään. Lopulta vain pieni osa aseista onnistuttiin salakuljettamaan aktivisteille Suomeen ennen kuin Grafton ajoi karille ja upposi lasteineen Pietarsaaren edustalla. Kirjoittaja spekuloi, olisiko Venäjän vallankumous voinut onnistua jo vuonna 1905, jos aseiden salakuljetus olisi onnistunut. Tapaus herätti huomiota kansainvälisessä lehdistössä. Venäjän hallitus lisäsi turvatoimia ja lähetti laivaston Helsingin edustalle lokakuussa 1905.
Tappiot sodassa kiihdyttivät mellakointia Venäjällä ja Baltiassa. Virkamiehiä murhattiin kymmenittäin. Lokakuussa alkoivat lakot Pietarissa ja Moskovassa, jotka levisivät lopulta Suomeenkin lokakuun yleislakkona ja mellakointina. Vallankumousyritys epäonnistui, mutta johti joihinkin myönnytyksiin. Suomessa perustuslailliset Mechelinin johdolla sopivat kenraalikuvernööri Obolenskin kanssa keisarillisesta manifestista, jolla kumottaisiin venäläisten laittomuudet vastineeksi yleislakon lopettamisesta. Senaatti erosi. Aktivistipuolue lopetti yhteistyön sosiaalidemokraattien ja punakaartien kanssa. Uusi senaatti laati parlamentaarisen järjestelmän, joka perustui yksikamariseen eduskuntaan, joka valittaisiin yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla.
Suurlakon jälkeen Zilliacuksen perustama Suomen aktiivinen vastustuspuolue vetäytyi uusista kapinasuunnitelmista lukuun ottamatta ehdottamaansa Voimaliittoa, joka koostuisi ampumaseuroista ja joihin tulisi mukaan myös sosiaalidemokraatteja ja fennomaaneja. Aktivistit houkuttelivat perustuslaillisia kannattamaan tällaisen kansalliskaartin perustamista. Perustuslailliset suunnittelivat samaan aikaan laillisten suojeluskuntien perustamista senaatin ja kenraalikuvernöörin alaisuuteen. Voimaliitto perustettiin ja se järjestäytyi 120–130 paikkakunnalle Voimaryhmiin vuonna 1906.
Zilliacus järjesteli aseiden hankintaa. Venäläiset tulkitsivat Voimaliiton vaaralliseksi kapinallisjärjestöksi ja takavarikoivat näiden aseita jo elokuussa. Seuraavana vuonna Voimaliiton johtajat asetettiin syytteeseen. Kirjoittaja pitää lyhytikäistä Voimaliittoa vuosien 1914–1917 jääkäriliikkeen edeltäjänä ja haluaa sen perustajalle Konni Zilliacukselle tunnustusta tästä roolista.
Zilliacus palaa Suomeen. Hän esittää Framtid-lehdessä puutarhakaupunkien rakentamista työläisten olojen parantamiseksi ja työväenliikkeen vallankumousaikeiden torjumiseksi. Hän saa tukea liikemiesystäviltään uudelle asunto-osakeyhtiölle, joka rakentaisi työläisten huvilayhteisön Tapanilaan ja jonka toimitusjohtajaksi hän itse tulisi. Alue rakennettiin 1907–1910. Toisen sortokauden alettua Zilliacus pakeni jälleen maasta sen jälkeen, kun hänen roolinsa Grafton-tapauksessa tuli julkisuuteen.
Loppuelämänsä hän eli kirjoittamalla. Hänen toinenkin avioliittonsa päätyi eroon. Hän sai ensimmäisen lukuisista aivohalvauksistaan vuonna 1913. Hänen viimeinen poliittinen esiintymisensä tapahtui kesäkuussa 1916, 60-vuotiaana, Lausannessa sorrettujen kansojen puolesta järjestetyssä kongressissa, johon osallistui 23 kansan joukossa 13 Venäjän sorrettua kansaa, ml. Suomi. Konni Zilliacus piti tunteikkaan puheen, joka päättyi: ”Täydellinen ero Venäjästä, vapaus Suomelle.”
Muistelmissaan Zilliacus muutti kantaansa terrorismiin, koska siitä oli ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän muutti takaisin Suomeen yksin 1918 ja kuoli 1924. Hänen muistokseen on nimetty puisto Tapanilassa.
Konni Zilliacuksen elämän tarina on yksi näkökulma lisää Suomen tiestä itsenäisyyteen 1900-luvun alussa. Tämä kirja keskittyy pääosin Zilliacuksen aktivistivuosiin. Ehkä joku vielä kirjoittaa lisää myös tämän värikkään persoonan nuoruudesta ja seikkailuista kaukomailla 1800-luvun lopulla. Konni Zilliacus oli itsekin tuottelias kirjailija, jonka omia kirjoituksia olisi kiinnostavaa lukea myös suomeksi.